Hieman leipomiskokemuksia käsitöiden väliin, kun ne on kuitenkin vienyt käsitöiltä kohtuu paljon aikaa...

Vähän ennen joulua päätin että teen sittenkin piparitaikinan. Jossain näin kuvan todella sievistä pienen pienistä piparkakkutaloista ja mietin että ilahdutan pitkällä sairaslomalla olevaa ystävää koristeellisella talolla. Keksin myös liudan muita tuttavia joille voisin pikkuruisen talon viedä.

Taikinasta tuli hyvä, sitä oli helppo leipoa. Mistään en keksinyt sellaisia muotteja, joilla olisin helpottanut talon osien (sivuseinät joissa ikkuna, päätyseinät kolmioineen toisessa päädyssä tietysti oviaukko ja kattojen) tekoa. Väkersin osat siis veitsellä, paperimallia apuna käyttäen. Hitaan puoleista hommaa.

Sain kolme pellillistä paistoa vaille valmiiksi, osittain myös ihan tavallisia pipareita. Päätin, että paistan valmiit pellilliset ja jatkan myöhemmin kun tyttö taas nukkuu päikkäreitä. Ensimmäinen pellillinen (neljä taloa) paloi! Syvä huokaus. Sen verran oli intoa talojen tekemiseen että sain myöhemmin tehtyä uudet osat yhteensä 10 taloon ja paistettua kaikki onnistuneesti.

Seuraava vaihe oli koristelu! Värjäsin valkoista sokerimassaa punaisella, ripottelin erilaisia strösseleitä ja viimeistelin lumihiutaleilla. Hauskaa niin kauan kun sai tehdä rauhassa. Ja miten suloisia taloista olikaan tulossa!

Liimaus. Sitä pelkäsin eniten! Sulatin sokeria paistinpannulla ja hyvästelin pannun jo etukäteen. Kastelin ensimmäisen seinän massaan ja pidin hetken päätyseinässä kiinni. Lisäsin toisen seinän ja lopuksi toisen päädyn. Mahtavaa, ensimmäisen talon seinät kasassa. Innostuin ja liimailin kaikkien talojen seinät yhteen. Ihania!

Kattojen vuoro. ”Koekasaus” ilman sokerimassaa; katto humpsahti talon sisään!!

Pieni paniikki. Onko kaikki katot liian pieniä! Tein lopusta taikinasta jo tähtösiä! Hoksasin virheen ja kyllä otti päähän. Olin liimannut seinät tavallaan väärin päin, päädyt sivuseiniin, enkä sivuseiniä päätyihin, niin kuin olisi pitänyt...joskus vaan on niin pienestä kii.

Valitsin onnistuneimmat talot ja suurimmat katot. Sievimmän ajattelin viedä sairaslomalaiselle ja sen halusin tehdä ensin pois alta ja laittaa kaappiin piiloon pahalta maailmalta. Katon pala toisessa ja talon runko toisessa kädessä...kopsautin rungon paistinpannun kahvaan ja pudotin lattialle, palasiksi. Seurasi pitkä hiljainen hetki. Niin sanaton.

Keräsin piparit ja itseni lattialta. Loput talot kastoin massaan ja tökkäsin katot päälle. Osassa katto ei yltänyt mitenkään kiinni, mutta väliäkös sillä, ei näihin tupiin lunta sada. Onnistuin myös rikkomaan jokusen katon, mutta tahtia se ei enää hidastanut. Sattuuhan näitä.

Lopputuloksena ystävälle yksi ja siskon tytöille kullekin omansa, heille siis kolme taloa. Loput laitoin kaappiin murjotuksen mukana.

Kuljetuspäivä koitti, siskon tyttöjen talot pitäisi viedä 100 km päähän. Aioin itse istua ratin taakse ja tolkuttaa miesparalle että pitää talot sylissä ja ehjänä koko matkan! Viedessä tavaroita autoon vein myös piparitalot ja kuinka ollakaan, aivan etuoven vieressä, jo melkein kahvassa kiinni, liukastuin.

Itketti ja nauratti, en tiedä kumpaa enemmän. Talot, joka tapauksessa, jokaikinen, meni murusiksi.

Marssin takaisin sisälle, kaivoin kaapista jäljelle jääneet talot (ja hitusen murjotusta), pursotin kolmeen lisää sokerimassaa, joka sai ne näyttämään kohtalaisilta ja vein tönöt autoon. Loppupäivän ajattelin että talot menee perille vaikka sitten murusina mutta perille ne menee!

Ystävälle mennyt talo selvisi sen enemmittä kolhuitta saajalle. Ja paistinpannu on edelleen käytössä. Sen verran taisi ärsyttää että en kokonaisista taloista tullut edes kuvaa ottaneeksi.

Ensi vuonna siis uudestaan Paljon viisaampana ja paremmalla tuurilla.

 

Tästä onnistumisesta iloisena en ole leiponut pahemmin viime aikoina. Suolaiset jutut tuntuu yleensä onnistuvan vähän paremmin. Seuraavaksi teinkin karjalanpiirakoita. Niistä tuli syötäviä, ei himoittavia, mutta ei pahojakaan. Oletan että siis onnistuin. Lanttukukkoa kokeilin muutaman kerran viime talvena ja nyt taas vähän paremmalla kokemuksella (ja suolaa unohtamatta) kukosta tuli hyvää, kuori vain meni kovahkoksi pohjasta.

Leivinuunin ylpeänä omistajana innostuin myös ruisleivän kokeilusta. Ostin valmista kuivattua juurta, jota herättelin yhden yön yli. Seuraavana päivänä tein taikinan ja leivoin kolme limppuleipää. Kohottamisen jälkeen ne näytti lähes valmiilta, kauniilta ruisleiviltä ja innostus senkun nousi. Uuniin sain leivät jollain lailla ilman leipälapiota ja aloin valmistaa ruokaa sillä välin kun leivät paistui. Alle puolen tunnin päästä palohälytin pärähti soimaan ja hoksasin että leiväthän ne siellä uunissa palaa. Takimmaiset oli jo kauttaaltaan mustia, etummainen vain puoleksi, jos tästä jotain hyvää koittaa hakea. Leivät oli vain aavistuksen raakoja sisältä. Maistelin tottakai, ihan vaan oppia ottaakseni. Juuren herättelyvaiheessa olin nähtävästi tehnyt virheen kun pidin astiaa uunin päällä, liian lämpimässä ehkä, huoneenlämpö olisi riittänyt. No enpä viitsi lannistua, uusi, itse aloitettu juuri on nyt viidettä päivää tekeillä. Katsotaan syntyykö leipää vai ovistoppareita.