Vuosi sitten halusin kovasti pitkän pätkän heinäseiväsaitaa pihan ja tien väliin kun vasta istutettu kuusiaita ei vielä virkaansa hoida. Jäin kuitenkin vielä miettimään asiaa ja tulin siihen tulokseen etten raaski seiväsvanhuksia satoja kappaleita säiden armoille laittaa pilaantumaan. Katoava kansanperinne, niin kaunis kuin aita olisikin.

Nyt yliutelias kaksivuotias vauhti-hirmu tutkii kesäistä pihaan uudella energialla ja vaaranpaikkoja alkaa löytymään. Ja sillä varjolla minä sain pienen pätkän heinäseiväsaitaa!

Talon kulmalta on pieni pudotus ja rinne alapihalle. Lumien kadottua tyttö kurkisteli nurkalta pitäen kiinni vain valkoisesta nurkkalaudasta. Hurjan näköistä katsottavaa alhaalta käsin.

Aita toivottavasti suojaa tytöltä myös muutamia kukkia, jotka siirtelin viime kesänä tähän vielä keskeneräiseen, riutuvan näköiseen kukkapenkkiin. Kasvit näyttää kuitenkin viihtyvän, hyvin ovat alullaan, vaikkei niitä kuvasta juuri erota.

Lapioin lopunkin rinteen paljaaksi ja hiljalleen kivi kerrallaan sommittelen rinteeseen luonnonkiviä ja ehkä siirrän vielä muutaman kasvin kukkapenkkiin. Tämä urakka kestää varmasti vielä ensi kesään, kivillä tuskin on kiire mihinkään.